Missä menee jaksamisen raja?

Oeln viimeisinä päivinä (ja viikkoina) taas miettinyt että missä oikeasti kulkee jaksamisen raja? Tai vastoinkäymisten tai negatiivisten kokemusten raja? Joku väittää että vahvoille annetaan paljon surua, kärsimystä ja koettelemuksia. Mutta minä en halua olla vahva haluan olla heikko! Ehdottomasti heikko jos siten pääsen näistä kaikista murheista.

Minusta jossakin menee oikeasti se koettelemusten raja. Minulla se on mielestäni täyttynyt jo ajat sitten. Aivan totaalisesti. En jaksa enää ottaa vastaan en yhtään. Kiintiö on aivan täynnä suorastaan ylitse pursuava.

Minua raastaa sielusta ja sydämestä. Kovaa ja tuskaisesti. Minua raastaa Mikaelin puolesta. Minusta on aivan kohtuutonta että häntä jatkuvasti koetellaan uudestaan ja uudestaan jollakin uudella sairaudella tai diagnoosilla. Tämä ei ole enää oikeasti kivaa. Tämä on kohtuutonta.

Kyllä minusta on Mikaelilla ollut haasteita tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ilman että olisi enää kaivattu siihen lisäksi tätä verenpainejupakkaa ja tutkimusrumbaa Helsingissä. Pahinta on se epätietoisuus, kun et tiedä mikä omalla lapsella on . Et voi auttaa kun et tiedä. Miten kertoa ja sanoittaa pojalle kun et tiedä. Ja sitähän sitä pitäisi Mikaelin kanssa tehdä kertoa, sanoittaa, valmistella ja taas uudestaan kertoa ja sanoittaa ja valmistella. Arjessa se jo melkoisen hyvin toimii. Koulussakin - siellä Mikael jopa pystyy välillä itsekin sanoittamaan omaa tunnetilaansa. Se jos mikä on upeaa.

Arkisissa asioissa sitä osaa ja ennakoida, kuten viimeksi hammaslääkärissä. Hammaslääkäri sanoi että mitä jos katottaisiin Mikaelin raudat samalla. Ei onnistu, koska siihen ei ole ennalta varauduttu. Se ei kertakaikkiaan onnistu. Tai jos onnistuisi sen jälkeen koko päivä ei onnistuisikaan. Joten ei ole muuta vaihtoehtoa kun antaa uusi aika, jotta voimme sitten rauhassa läpikäydä asiaa. Ennakoida.

Tai sitä tunnetilan sanoittamista. Nykyään sitä pystyy jo aistimaan koska mopo kiihtyy sellaisiin lukemiin että pysäyttäminen on mahdotonta tai ainakin hallitsemattoman vaikeaa. Pystyy myös löytämään syitä siihen miksi käytös muuttuu sanoisiko rumaksi jos ei jopa täysin typeräksi. Syitä siihen miksi äiti , isä tai avustaja saa silmät korvat täyteen tekstiä jota ei kehtaa edes tässä julkaista. Ei todellakaan lasten korville sopivaa. Se on haastavaa, aikaavievää ja raskasta. Mutta onneksi edes välillä palkitsevaakin. Ja ne anteeksipyynnöt ne tulevat joka kerta täydestä sydämestä ja aidosti.

Viimeiset viikon on painettu jaksamisen ylärajoilla. Useammin kuin kerran on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja jättää homma sikseen. Luovuttaa. Mutta kun ei sisu tai oikeammin luonne antanut periksi. Olen huomannut että kyllä sitä ihminen venyy välillä uskomattomastikin jos on pakko. Ja onhan se pakko. Kaksi viikkoa Mikaelin ensimmäisen Helsingin käynnin jälkeen huilasin tai olin töistä pois. Sen verran meni aikaa itsensä henkiseen kokoamiseen. Tai ehkä ainakin osittaiseen kokoamiseen. Välillä vieläkin tulee tunne että olen niin rikki kuin rikki vain voi olla. Ehkä se on tätä elämisen riemua että se sattuu ja lujaa.

Kaksi viikkoa jotka olin pois töistä eivät kyllä olleet mitään lepoa. Juoksin virastosta toiseen luukulta luukulle toivomassa ja anomassa rahaa. Kun me ei oikeasti selvitä Mikaelin Helsingin hoitokuluista. Välillä tuntui että seinä oli vastassa joka kerta, kun heti ensimmäiseksi tyrmättiin. Mutta sitkeästi sitä vain jaksoi hakata päätänsä seinään tai näkymättömään vastustajaan. Moni on kysynyt kuinka jaksoin hoitaa kaikki asiat kaiken sen tunnemyräkän keskellä? EN TIEDÄ. Tiedän vain jos en olisi heti lähtenyt hoitamaan niitä ne olisivat jääneet hoitamatta kokonaan. Ehkä se oli jokun purkukeino surulle, katkeruudelle ja vihallekin.

Tunteet ovat juosseet ja kovaa. Lasten aikana jaksan olla vahva sitten päivällä tai illalla kun eivät ole näkemässä tulee romahdus - itken, itken ja itken. Niin paljon että mietin mistä niitä kyyneleitä aina riittää. Eivätkö ne lopu koskaan. Eivät ainakaa itkemällä näköjään. Toisaalta jaksan hoitaa asioita toisaalta on tunne koska vain saisin nukkua koko päivän tekemättä yhtään mitään. Asioiden hoito vie lähes kaiken ajan ja voimavarat ja kotityöt eivät sen jälkeen enää innosta. Miksi pitäisi imuroida tai pestä pyykkiä jos ei taho ? Toisaalta työpäivän jälkeen on aivan loppu. Nyt joku taas miettii että eihän työpäivä kestä kuin neljä tuntia miten se voi viedä voimat. Kyllä se vie kun ympärillä pyörii 26 enemmän ja vähemmän vilkasta ja äänekästä lasta. Se vie voimat ja kun pääsee kotiin on valmis rojahtamaan sohvalle ja nukkumaan koko illan.
Mutta eihän se ole mahdollista.

Nyt odotan pelon ja toiveiden sekaisin tuntein Mikaelin seuraava Helsingin käyntiä. Josko tällä kertaa saataisiin selvyyttä asioihin, josko tällä kertaa saataisiin aiemmalla käynnillä peruuntuneet tutkimukset tehtyä. Josko poika saataisiin terveeksi, ettei vielä 11-vuotiaana tarvitsisi pysyvästi alkaa syömään verenpainelääkkeitä.

Joskus mietin koska tulee minun aikani vain nauttia elämästä? Minä voisin ottaa sen vastaan jo heti. Avaisin oven aivan sepposen selälleen ja pitäisin hyvänä paijaten ja passaten. Tulisikohan se jo huutaisin ?